Ei, en ole Che, otsikko vain selittää yleisen blogauspassiivisuuteni. Tällä haavaa olen näet taas reissussa, nyt Meksikon länsiosissa, joita Ahini ei ole kovin karsaasti koetellut. Tosin nyt tapauksia taitaa jo olla ympäri maata, mutta toisaalta väliäkö hällä, kun kuolleisuusprosenttikin on tippumassa normaalin syysflunssan tasolle…
Yhtä kaikki, lähdin matkaan täynnä rohkeutta ja intomieltä aurinkoisena (asteet jossakin kolmenkympin yläpuolella, onneksi niin rakennukset kuin bussitkin ovat oivasti ilmastoituja) perjantai-iltapäivänä. Matka vei Juàrezista osavaltion pääkaupunkiin Chihuahuaan, jonne saavuttiin kuun möllöttäessä Sierra Madren takaa (tosin aivan liian punaisena juustoksi, paitsi jos siinä oli kuoret päällä). Siitä jatkoin seuraavana aamuna junaan, joka kulkee halki Barranca del Cobren eli Kuparikanjonin upeiden maisemien. Kyseinen rotkokokonaisuus on vaatimattomat neljä kertaa Grand Canyonia suurempi (ja valitettavasti myös vähintään saman verran tuntemattomampi).
Alun perin tarkoitukseni oli vain tehdä meno-paluu reissu junan päätepisteeseen Los Mochisiin, vaan kuinkas ollakaan, nälkä kasvaa syödessä. Koska ensi (tai siis tällä) viikolla minulla olisi tsiljoona kertaa muutettujen aikataulujen jälijiltä tasan yksi oppitunti, ja kyseinen opettaja ilmoitteli jo etukäteen, että jos ei sovi aikatauluun, niin voin jättää sen väliin, ruksasin aikatauluni sellaiseksi, että keskiviikkoaamuna olen Guadalajarassa enkä luonnollisestikaan pääse oppitunnille. (Puolustuksekseni voin sanoa, että ajatus oli tulla tänne Meksikon kakkoskaupunkiin joka tapauksessa, ja nyt kun aikaa on vaikka kronikkalampaat söisi, niin ei tarvitse lentää, josta ko. opettajakin lienee varsin mielissään, hän kun näet lukeutuu ryhmään “tiedostavat 50-vuotiaat naiset”.)
No niin, mutta takaisin matkarapoon: Barranca del Cobre on vielä paaaaljon tyylikkäämpi kuin yo. linkin kuvista voisi päätellä. Ensimmäistä puolikasta matkasta voisi jossakin määrin luonnehtia Metsä-Lapin tuntureiden halki kulkemiseksi, jos kyseisellä seudulla vain olisi keskellä erämaata kulkeva kapea rautatie, jossa veturi puksuttaa viittäkymppiä (ei siis mikään Meksikon pikajuna) mahdollistaen avoimista ikkunoista kurkottelun ja maisemien tiirailun. Kuljin kakkosluokan junassa, en elitistituristien ekspressissä, joka ei kyllä ole yhtään nopeampi. Kovin montaa ulkomaalaista ei vaunuistalÿtynyt, ranskalainen pariskunta sekä kuukauden telttaretkellä ollut kahden miehen norjalais-alaskalainen retkikunta tosin ainakin. (Harmittelin itse vähäsen, etten jäänyt jonnekin kohtaa kanjoniverkostoa yöpymään ja ottamaan tuntumaa luontoon, mutta toisaalta varusteeni retkeilyyn olivat hiukkaisan vähänlaiset.) Puolivälin maissa alkoivat sitten itse kanjonit, joiden varsia rata kulkee kaikkien kliseiden mukaisesti – löytyy niin kohta, jossa rautatie tekee silmukan, kuin myös tunneli, jonka puolivälissä juna tekee u-käännöksen ja palaa samasta kallionseinämästä minne menikin, vain muutama kymmenen metriä alempana. Sanomattakin lienee selvää, että näköalat olivat mahtavat. (Samoin lienee myös selvää, että ei kannata yrittää napsia oksia ja lehtiä ikkunasta, jos ei halua käsiään verille, mutta merkitään tämä silti aikakirjoihin osoitukseksi tyhmyydestäni.)
Perillä Los Mochisissa (sellainen vähän Tamperetta suurempi kaupunki, vaikka kaikki kaupungit täällä tuntuvat kyllä kokoaan pienemmiltä) oltiin sen verran myöhään, etten juuri tehnyt muuta kuin söin ja nukuin. Sunnuntaiaamuna kyllä tuli myös odoteltua bussia, kun puoli yhdentoista maissa saapuvaksi arveltu linjuri ei ollut perillä vielä varttia vaile kaksitoistakaan. Silloin saapui kilpailevan firman yhdeltätoista lähteväksi arveltu auto, joten bussi nro yhden viivästymisen kokonaisaika jäi iäksi hämärän peittoon. Muuten pitää antaa tunnustusta meksikolaiselle kaukoliikenteelle – bussit ovat laadukkaampia kuin Yhdysvalloissa tai Suomessakaan, ja verrattomasti halvempia. (Sitäpaitsi myöhästymisiä sattui jenkeissäkin.) Miinukseksi tosin sanottakoon se, että nyt en ehtinyt näkemään lainkaan Indios-Chivas -matsia, joka olisi ollut näkemisen arvoinen – Tribu voitti 3-1, toinen ja kolmas maali syntyivät 87. ja 90. minuutilla. Edelliseen artikkeliin viitaten todettakoon myös, että Jaguares – Cruz Azul 3-3, Atlas-Pachuca peräti 0-5, Amèrica-Necaxa 1-0, Tigres-Morelia 1-1 ja Atlante-Santos 2-1. Kelatkaapa sitä. (Sattuneesta syystä en ole viitsinyt pitää Indiosin pelipaitaa päällä Guadalajarassa liikkuessani.)
Sunnuntai-iltana saavuin Mazatlánin kaupunkiin, joka on yksi Meksikon suurimpia satamia ja rantalomakohteita. Minä nyt en ole mikään hiekkarantojen ylin ystävä, mutta kieltämättä Tyynessä Valtameressä suoritetuissa ilta- ja aamu-uinneissa oli oma viehätyksensä. Muuten kaupunki ei tehnyt mitään hirvittävän surta vaikutusta, vaikka rantapromenadit tyylikkäitä olivatkin. Kunniamaininta tosin täytyy antaa sille hodarimyyjälle, joka imitoi varsin osuvasti koiraa huutamalla “¡ARFARFARF! ¡Peeeerros calientees!”
Mazatlánista matka jatkui kaakkoon, ensin merenrantoja myötäillen ja sitten keskusylängölle nousten. Jatkuva bussimatkustaminen on toisaalta ollut hiukan tympivää, mutta toisaalta helteessä ei kuitenkaan jaksaisi olla ulkona auringon grilattavana. (Yhtään parempi tilanne ei ole silloinkaan, kun aurinko ei paista, kuten esimerkiksi tänään, sillä kosteusprosentti tuntuu olevan käänteisessä riippuvuussuhteessa lämpötilaan.) Päivän päätteeksi tultiin sitten Guadalajaraan. Eilisiltana ja tänään olen sitten kierrellyt tämän Jaliscon osavaltion pääkaupungin katuja. Keskimäärin kaupunki vaikuttaa esim. D.F.aa rähjäisemmältä, mutta keskusta on ihan tyylikäs lukuisine siirtomaa-ajan rakennuksilla reunustettuine aukioineen. Huomenna matka jatkuu Guanajuaton kaupunkiin, joka on Unescon maailmanperintökohde, sieltä suunta olisi tarkoitus ottaa pohjoisemmaksi Aguacalientesiin ja Zacatecasiin. Raporttia niistä tulee ehkä joskus myöhemmälti, ja enköhän vielä joskus saa raapustutuksi rapot myös pääkaupunkivierailustani ja Kalifornianreissusta.
