Muuta uutisoitavaa: Indios hävisi torstaina kotona Pachucalle 0-2 ja perjantaina Juárezin taivas itki kariutuneita mestaruushaaveita. Täällä siis satoi ihan tosissaan (joka vissiin on tapana kun vettä tulee). Sinällään määrä ei ollut ihmeellinen Suomen kesään verrattuna, mutta kun viemäriverkosto ei täällä sattuneesta syystä ole niitä kehittyneimpiä, niin tuloksena oli kunnon vedenpaisumus. Yhtä isompaa katua ylitettäessä piti kengät ottaa pois jalasta kun vettä oli nilkkoihin asti.

Jätin katsomatta välierän toisen puoliskon ja viimeistelin sen sijaan vikan esseeni. (Pari pienempää tehtävää jäi yhdeltä kurssilta tekemättä, mutta onneksi läpi pääsee ilmankin.) Valinta ei välttämättä ollut onnistunut, sillä Tribu nousi Pachucan avausmaalista huolimatta 3-1 johtoon ja olisi tarvinnut enää yhden maalin, tasatuloksella kun Tuzos olisi mennyt finaaliin paremman runkosarjasijoituksen takia. Draamaa siis riitti, vaikka yliajalla Pachuca vielä yhden maalin tekikin. No, välieräpaikka ei ole huonosti nousijalta. Toisessa välieräparissa Puebla piti Pumasia vielä tiukemmalla, kissapedot nousivat vasta pari minuuttia ennen loppua yhteistuloksessa tasoihin ja finaaliin, vaikka olivat voittaneet vieraissa. Senkin matsin jätin selvänä katsomatta. (Selvyys siis viittasi lopputulokseen, ei ajatukseen siitä että ottelu olisi pitänyt katsoa humalassa.)

Yhtä kaikki, perjantaina ollaan siis Suomessa. Koetan kyllä jatkaa blogausta vielä kotimaassakin, ainakin kuvien esittelyn verran ja ehkä ne matkaraportit ynnä pari muuta suunniteltua tekstiäkin voisi julkaista. Ja jatkaa lukupäiväkirjaa, en minä sitä ole unohtanut vaikken ole matka- ja muissa kiireissä päivitellytkään. Ans kattoo.

Yhtä kaikki, lähdin matkaan täynnä rohkeutta ja intomieltä aurinkoisena (asteet jossakin kolmenkympin yläpuolella, onneksi niin rakennukset kuin bussitkin ovat oivasti ilmastoituja) perjantai-iltapäivänä. Matka vei Juàrezista osavaltion pääkaupunkiin Chihuahuaan, jonne saavuttiin kuun möllöttäessä Sierra Madren takaa (tosin aivan liian punaisena juustoksi, paitsi jos siinä oli kuoret päällä). Siitä jatkoin seuraavana aamuna junaan, joka kulkee halki Barranca del Cobren eli Kuparikanjonin upeiden maisemien. Kyseinen rotkokokonaisuus on vaatimattomat neljä kertaa Grand Canyonia suurempi (ja valitettavasti myös vähintään saman verran tuntemattomampi).

Alun perin tarkoitukseni oli vain tehdä meno-paluu reissu junan päätepisteeseen Los Mochisiin, vaan kuinkas ollakaan, nälkä kasvaa syödessä. Koska ensi (tai siis tällä) viikolla minulla olisi tsiljoona kertaa muutettujen aikataulujen jälijiltä tasan yksi oppitunti, ja kyseinen opettaja ilmoitteli jo etukäteen, että jos ei sovi aikatauluun, niin voin jättää sen väliin, ruksasin aikatauluni sellaiseksi, että keskiviikkoaamuna olen Guadalajarassa enkä luonnollisestikaan pääse oppitunnille. (Puolustuksekseni voin sanoa, että ajatus oli tulla tänne Meksikon kakkoskaupunkiin joka tapauksessa, ja nyt kun aikaa on vaikka kronikkalampaat söisi, niin ei tarvitse lentää, josta ko. opettajakin lienee varsin mielissään, hän kun näet lukeutuu ryhmään “tiedostavat 50-vuotiaat naiset”.)

No niin, mutta takaisin matkarapoon: Barranca del Cobre on vielä paaaaljon tyylikkäämpi kuin yo. linkin kuvista voisi päätellä. Ensimmäistä puolikasta matkasta voisi jossakin määrin luonnehtia Metsä-Lapin tuntureiden halki kulkemiseksi, jos kyseisellä seudulla vain olisi keskellä erämaata kulkeva kapea rautatie, jossa veturi puksuttaa viittäkymppiä (ei siis mikään Meksikon pikajuna) mahdollistaen avoimista ikkunoista kurkottelun ja maisemien tiirailun. Kuljin kakkosluokan junassa, en elitistituristien ekspressissä, joka ei kyllä ole yhtään nopeampi. Kovin montaa ulkomaalaista ei vaunuistalÿtynyt, ranskalainen pariskunta sekä kuukauden telttaretkellä ollut kahden miehen norjalais-alaskalainen retkikunta tosin ainakin. (Harmittelin itse vähäsen, etten jäänyt jonnekin kohtaa kanjoniverkostoa yöpymään ja ottamaan tuntumaa luontoon, mutta toisaalta varusteeni retkeilyyn olivat hiukkaisan vähänlaiset.) Puolivälin maissa alkoivat sitten itse kanjonit, joiden varsia rata kulkee kaikkien kliseiden mukaisesti – löytyy niin kohta, jossa rautatie tekee silmukan, kuin myös tunneli, jonka puolivälissä juna tekee u-käännöksen ja palaa samasta kallionseinämästä minne menikin, vain muutama kymmenen metriä alempana. Sanomattakin lienee selvää, että näköalat olivat mahtavat. (Samoin lienee myös selvää, että ei kannata yrittää napsia oksia ja lehtiä ikkunasta, jos ei halua käsiään verille, mutta merkitään tämä silti aikakirjoihin osoitukseksi tyhmyydestäni.)

Perillä Los Mochisissa (sellainen vähän Tamperetta suurempi kaupunki, vaikka kaikki kaupungit täällä tuntuvat kyllä kokoaan pienemmiltä) oltiin sen verran myöhään, etten juuri tehnyt muuta kuin söin ja nukuin. Sunnuntaiaamuna kyllä tuli myös odoteltua bussia, kun puoli yhdentoista maissa saapuvaksi arveltu linjuri ei ollut perillä vielä varttia vaile kaksitoistakaan. Silloin saapui kilpailevan firman yhdeltätoista lähteväksi arveltu auto, joten bussi nro yhden viivästymisen kokonaisaika jäi iäksi hämärän peittoon. Muuten pitää antaa tunnustusta meksikolaiselle kaukoliikenteelle – bussit ovat laadukkaampia kuin Yhdysvalloissa tai Suomessakaan, ja verrattomasti halvempia. (Sitäpaitsi myöhästymisiä sattui jenkeissäkin.) Miinukseksi tosin sanottakoon se, että nyt en ehtinyt näkemään lainkaan Indios-Chivas -matsia, joka olisi ollut näkemisen arvoinen – Tribu voitti 3-1, toinen ja kolmas maali syntyivät 87. ja 90. minuutilla. Edelliseen artikkeliin viitaten todettakoon myös, että Jaguares – Cruz Azul 3-3, Atlas-Pachuca peräti 0-5, Amèrica-Necaxa 1-0, Tigres-Morelia 1-1 ja Atlante-Santos 2-1. Kelatkaapa sitä. (Sattuneesta syystä en ole viitsinyt pitää Indiosin pelipaitaa päällä Guadalajarassa liikkuessani.)

Sunnuntai-iltana saavuin Mazatlánin kaupunkiin, joka on yksi Meksikon suurimpia satamia ja rantalomakohteita. Minä nyt en ole mikään hiekkarantojen ylin ystävä, mutta kieltämättä Tyynessä Valtameressä suoritetuissa ilta- ja aamu-uinneissa oli oma viehätyksensä. Muuten kaupunki ei tehnyt mitään hirvittävän surta vaikutusta, vaikka rantapromenadit tyylikkäitä olivatkin. Kunniamaininta tosin täytyy antaa sille hodarimyyjälle, joka imitoi varsin osuvasti koiraa huutamalla “¡ARFARFARF! ¡Peeeerros calientees!”

Mazatlánista matka jatkui kaakkoon, ensin merenrantoja myötäillen ja sitten keskusylängölle nousten. Jatkuva bussimatkustaminen on toisaalta ollut hiukan tympivää, mutta toisaalta helteessä ei kuitenkaan jaksaisi olla ulkona auringon grilattavana. (Yhtään parempi tilanne ei ole silloinkaan, kun aurinko ei paista, kuten esimerkiksi tänään, sillä kosteusprosentti tuntuu olevan käänteisessä riippuvuussuhteessa lämpötilaan.) Päivän päätteeksi tultiin sitten Guadalajaraan. Eilisiltana ja tänään olen sitten kierrellyt tämän Jaliscon osavaltion pääkaupungin katuja. Keskimäärin kaupunki vaikuttaa esim. D.F.aa rähjäisemmältä, mutta keskusta on ihan tyylikäs lukuisine siirtomaa-ajan rakennuksilla reunustettuine aukioineen. Huomenna matka jatkuu Guanajuaton kaupunkiin, joka on Unescon maailmanperintökohde, sieltä suunta olisi tarkoitus ottaa pohjoisemmaksi Aguacalientesiin ja Zacatecasiin. Raporttia niistä tulee ehkä joskus myöhemmälti, ja enköhän vielä joskus saa raapustutuksi rapot myös pääkaupunkivierailustani ja Kalifornianreissusta.

… Ai mikä influenssa? Onko sellaistakin liikkeellä?

Päättivät sitten sulkaista opinahjon ensi keskiviikkoon asti. (Ehdin tänään bongata ATK-luokassa muutamia hengityssuojaimia.) Harkitsen tässä, josko sitä käyttäisi aikansa hyödyksi ja lähtisi porsaslentsua pakoon Valtoihin vaikka Californian ihmeitä tutkailemaan (sikäli kun gringot minut päästävät läpi rajalla eivätkä käännytä kuvitellen yhden hengen joukkotuhoaseeksi).

Todettakoon saman tien, että eilen kävin murkinoimassa varsin tyylikkäässä jos kohta myös hintavassa brasilialaisravintolassa, kiepahdin Juárezin keskustassa, joka ei vaikuttanut läheskään niin paheelliselta kuin jutut kertovat (vaikka perässä juoksevat murteellista englantia puhuvat tyypit kyllä ottivat hermoille) sekä paikallisessa rodeossa, joka oli tavallansa ihan siisti, vaikka eläinparkoja kyllä hiukkasen sääliksi kävikin. Lisäksi Indios voitti eilen tärkeän vierasottelun joten chanssit sarjapaikan säilyttämiseen ovat edelleen hyvät.

Sunnuntaina kävin ensiksi nappaamassa itselleni palmunoksan paikallisessa anglikaanikirkossa järjestytystä palmusunnuntain messusta. Ilmeisesti kyseisten kasvien kanssa heiluminen nimenomaisena juhlapyhänä on täällä suosittu kansanhuvi, sillä Pueblassa, jonne saavuin iltapäivästä, niitä kaupiteltiin kaduilla ja kirkkojen pihoilla toinen toistaan tyylikkäämpiin solmuihin sommiteltuina.

Puebla on sadankunnan kilometrin päässä pääkaupungista sijaitseva parin miljoonan asukkaan kaupunki, joka tunnetaan etupäässä siirtomaa-aikaisesta keskustastaan sekä muutamasta tusinasta (vähintään) barokkikirkostaan. Itse pidin enemmän ensinmainitusta, joka varsinkin ilta-aikaan oli kerrassaan kaunista nähtävää. Olivathan ne kirkotkin komeita ilmestyksiä, mutta barokki nyt ei suosikkityyleihini kuulu, ja kullalla prameilu meni yli minun makuni, vaikka yleensä koristeellisista rakennuksista ja kirkoista tykkäänkin. Varsinkin Marialle omistetussa Capilla de Rosariossa eli Ruusukkokappelissa vieraillessa tuli mieleen, että onhan tämä ihan uskomattoman hieno ilmestys, mutta kai tähän upotetuille rahoille ihan oikeasti olisi ollut parempaakin käyttöä.

Muuten Pueblassa vietetyt puolitoista päivää sujuivat mukavasti (museot olivat yhtä lukuunottamatta harmillisasti kiinni sunnuntai-illan ja maanantain), mutta mitään eritysesti maininnan arvoista ei tapahtunut kuin maanantai-iltana. Olin ollut kuuntelemassa musiikkia paikallisessa ravitsemusliikkeessä ja jäänyt vähäksi aikaa suustani kiinni parin liettualaisen turistin kanssa (jotka hämmästelivät, että Meksikossa heidän kotimaansa on paremmin tunnettu kuin Euroopassa) ennen kuin lähdin etsimään bussia hotellille (sijaitsi bussiaseman vieressä joka taas sijaitsi muutaman kilometrin päässä historiallisesta keskustasta). Löysin tieni puiston vieressä olleelle pysäkille ja jäin odottamaan bussia. Pysäkin ja puiston välistä kulki ajorata, ja puiston reunalla seisoskeli muutamia ihmisiä, heidän joukossaan nuorehko nainen, joka näytti - no, ketään ei saisi tuomita pukeutumisen perusteella, mutta jos kello yhdentoista maissa illalla puistossa seisoskelee yksinään, odottavan näköisenä, korkeakorkoisiin kenkiin, tiukkoihin farkkuihin ja todella paljastavaan toppiin (sellaiseen, joka jätti paljaaksi puolet ylävartalosta ja koko selän) pukeutunut vetävän näköinen nainen, niin minulla on kyllä vahva epäilys siitä, miten kyseinen leidi leipänsä tienaa, varsinkin kun parin minuutin jälkeen ohiajavasta autosta jää pois vieläkin paljastavammin pukeutunut nainen, joka jäi myös seisomaan odottavan näköisenä. Korrrostan nyt kuitenkin, että kysessä oli pelkkä epäily.

Yhtä kaikki, siihen bussipysäkin ja puiston välissä olleelle ajoradalle oli pysäköity muutamia autoja. Yhdestä näistä oli ilmeisesti käyty jonkinlaista keskustelua ensinmainitun leidin kanssa. Näin ainakin olettaisin, vaikka en juuri kiinnittänyt huomiota tapahtumiin ennen kuin selän takaa kuului, kuinka auton ovet kävivät. Käännyin katsomaan, ja näin kolmen määrätietoisen oloisen nuoren juipin suuntaavan poispäin autosta ja minusta ja kohti naista. Kuulin *naks* *naks* *naks* ja huomasin jokaisen tyypeistä pitävän käsissään pistooleja (jotka siis oli juuri viritetty).

Tässä vaiheessa minä ja muut pysäkillä seisoneet huomasimme jostakin syystä kadun hyvin kiinnostavaksi paikaksi ja otimme pari askelta poispäin tapahtumista olleen ajoradan puolelle vilkuillen samalla, missä ihmeessä se bussi oikein viipyy. Tämä oli kuitenkin tapahtumien kliimaksi, sillä vajaan minuutin intensiivisen keskustelun (jonka sisällön selvittämisestä olisin ollut hyvin kiinnostunut, mutta katsoin kuitenkin parhaaksi tarkkailla tapahtumia vähän etäisyyttä ottaen) gangsterit jättivät naisen rauhaan ja lähtivät tiehensä. Sitten bussi jo tulikin, minulle kerrottiin ystävällisesti, että minun bussini kulkee puiston toista puolta, jonne siirryin odottelemaan, kunnes parinkymmenen minuutin ja muutaman pysähtymättömän linja-auton jälkeen kyllästyin ja otin taksin, jonka kuljettaja ei viitsinyt ryöstää minua sen enempää kuin veloittamalla 50 pesoa, joka todennäköisesti oli muutamaan kertaan virallinen taksa (niin ainakin luulisin, siksi helposti kuski suostui pudottamaan hinnan 45:een). Kai tuon olisi voinut tehdä puolta tuntia aiemminkin, mutta onpahan nyt yksi tarina enemmän jälkipolville kerrottavana. Ironista sinällään, että olen viettänyt kolme kuukautta Meksikon vaarallisimmaksi väitetyssä kaupungissa näkemättä aseita kuin poliisien ja solttujen käsissä, mutta heti kun suuntaan muualle, niin johan elämään tulee jännitystä.

Yhtä kaikki, seuraavana aamuna matkustin nelisensataa kilometriä itään ja pari kilometriä itään, Meksikonlahden rannikolle Veracruzin kaupunkiin. Ekana päivänä oli varsin pilvisää, eikä kaupunki näyttäytynyt parhaassa valossaan, mutta seuraavan päivän helteessä se oli jo huomattavasti miellyttävämpi tapaus, olkoonkin että paahteeseen varautumattomana poltin niin niskani kuin ranteenikin. Jälkimmäisenä päivänä (siis keskiviikkona, eli eilen) manailin pariin otteeseen mukani roikkunutta kameraa, ilman sitä (tai turhan pitkää välimatkaa hotelliin) olisin varmaan käynyt tutkimassa, millaiselta Atlantin vesi vaikuttaa. Nyt tyydyin vain uittamaan jalkojani uintireissun sijasta.

Veracruz on Meksikon seuduista ehkä kaikkein lähimpänä Karibiaa. Tämä näkyy niin väestössä (moni asukas menisi ennemmin kuubalaisesta tai brassista kuin meksikaanista) kuin musikissakin. Ruoka puolestaan on lähempänä espanjalaista kuin muualla Meksikossa, esimerkiksi oliiveja käytetään runsahasti. Nähtävyyksiä en kovin paljoa löytänyt, varsinkin kun sisukkaista pyrkimyksistäni huolimatta en onnistunut löytämään reittiä kaupungin edustaa vartioivaan vanhaan linnakkeeseen. Myöskään arkkitehtuuriltaan Veracruz ei ole erityisen vaikuttava, jollei lukuun oteta kaupungin keskusaukiota, jota reunustavissa lukuisissa kahvila-ravintoloissa olisi istunut mielellään pidemmältikin päivää paistatellen ja musiikkia kuunnellen. Jatkuva kaupustelijoiden virta tosin häiritsi ja tuotti huonoa omaatuntoa (mikä siinä on, että on helpompi antaa rahaa kerjäläisille kuin kaupustelijoille?)

Jätin Veracruzin kiirastorstaiaamuna, eli päivää ennen kaupungin synttäreitä, jotka ovat pitkäperjantaina, kuten nimestäkin voi päätellä. (Vera Cruz – Tosi Risti, nykyinen kirjoitusasu on peräisin vajaan sadan vuoden takaa kun Meksikon vallankumouksen antiklerikaalit voimat päättivät vähän sekularisoida nimistöä.) Paluumatka sujui leppoisasti todennäköisesti laadukkaimassa bussissa, jossa olen ikinä matkustanut. (Bussiliikenteelle on pakko antaa runsaasti tunnutsusta – siistiä, luotettavaa ja hinnat noin puolet suomalaisista opiskelijalipuista.) Pääkaupunkiin saavuin iltapäivästä, ja kerkesin kierrellä pari tuntia keskustan katuja ennen kuin palasin hostelliin päivälliselle. Täällä (käsittääkseni) argentiinalainen tyttö sanoi minulle, että minulla on meksikolainen aksentti. Kaikki mehikaanot taas ovat väittäneet aksenttiani espanjalaiseksi. Kehen tässä enää luottaa?

Yhtä kaikki, raportti loppuu tähän koska muuta raportoitavaa ei tällä haavaa (eikä leppääkään) ole. Luullakseni palailen sorvin ääreen vasta Juáreziin palattuani, joten toivotettakoon tässä yhteydessä tasapuolisesti kaikille lukijoille hyvää pääsiästä.

Ei liene yllatys, etta ensimmainen adjektiivi, jolla kaupunkia kuvailisin, on “iso”. (Tai oikeastaan yllatys on, ettei mieleen tullut ensiksi “valtavaa”.) Tarkkaa asukaslukua tietaa tuskin kukaan, mutta jossakin kahdenkymmenen miljoonan paremmalla puolella se liikkuu. Siis sata kertaa Tampereen tai kaksi ja puolituhatta kertaa Nurmeksen vakiluku. Mittakaavaa ei vain voi tajuta. Kaksisataatuhatta tamperelaista muodostaisi vajaan prosentin asukkaista, ja pinta-alaltaan tama on tuskin Tamperetta (Teiskoineen) isompi. Siis niinkuin mita? Pietari oli jo minulle melkoinen kokemus, jonka rinnalla Helsinki tuntui leppoisalta pikkukaupungilta, jossa kaikki tuntevat kaiken. Ja nyt ilmeisesti Pietarin pitaisi tuntua taman rinnalla samalta. Hullua.

Kaupunkina tama kylla vaikuttaa ihan mukavalta (vakea on kuin kommandopipoa pankkiryostajilla, mutta sehan nyt oli odotettavissakin) niiden muutaman tunnin perusteella, jotka sita ehdin kierrella. Erikoismainita on annettava takseina toimiville kuplavolkkareille, voiko sympaattisampaa nakya olla? (Retorinen kysymys, vastaus on tietysti ei.) Nahtavyyksia tai turistikohteita ei tullut koluttua, osin siksi, etta aluksi vain ympariinsa kaveltyani (ja koko kevaan tulisimman ruoan syotyani, oikeasti tuli ensimmaista kertaa tunne etta polte ei ikina lakkaa) paatin yrittaa etsia kasiini Cruz Azulin stadionin, jossa oli kotijoukkueen ja Pumasin valinen paikalliskamppailu ihan vain nahdakseni, olisiko lippuja jaljella. Koska lahdin etsintareissulle ilman sen kummempaa kasitysta stadikan eksaktista sijainnista ei kysymykseen saatu vastausta vaan paadyin huvin vuoksi harrastamaan metrosurffausta (varmuuden vuoksi todettakoon Bottominsa nahneille, etta kyseessa on eri asia kuin bussisurffaus), varsin edullinen harrastus, kun ottaa huomioon etta yksi lippu maksaa kaksi pesoa (pikkaisen paalle kymmenen senttia) ja silla saa vaihtaa maanalaista niin monta kertaa kuin sielu sietaa. Lopulta loysin tieni korttelistoon, jossa oli kolme antikvariaattia lahetysten (lopultakin kapunki, jossa kirjakaupoista ei ole puutetta) ja kaytin vajaat pari tuntia ja about 450 pesoa (25 ee) kuuteen kirjaan. Olen vallan tyytyvainen, vaikken ehtinytkaan hostelliin paivalliselle, mutta olin kylla syonyt katujen varsilla (miksi muuten varsilla, eihan niilla ole mitaan yhteista esim. luudanvarsien kanssa?) ettei nalkakaan olisi ollut.

Vaikken paivallista saanutkaan (tai ehka juuri siksi), taytyy antaa tunnustusta matkaoppaassa mainostetun hostellin hinta-laatu -suhteelle. Tama on niin keskustassa kuin vain voi olla (vaikka toki onkin muutaman kilometrin paassa aika monesta keskustan asiasta, mutta se vain kertoo mittakaavsta), mutta huoneen (vaatimattoman, mutta silti asiallisen), paivallisen ja aamiaisen saa 500 pesolla, ja paalle saa viela kayttaa nettia kattotasanteen huikeassa penthousessa, jossa aamiainenkin tarjoillaan. Lahden huomenissa (tai teille toki tanaan) kaymaan ensin Pueblassa ja sitten Veracruzissa, mutta kun tanne palaan kiirastorstaina aion ilman muuta asettua taas tanne. Tosin silloin voisi urheiluhengen ja budjettikurin nimissa menna useamman hengen saliin, jonka saa kolmanneshintaan. Nyt en viitsinyt sita tehda, kun piti herata ennen viitta lennolle ja yolla ei meinannut saada nukuttua kun ilma Juarezissa oli takalaisen vastakohta eli valtava tuuli joka paukutteli kattopelteja niin etta melu hairitsi jatkuvasti. (Terveisia Tuulenpesaan, teidan puhurinne mitaan ole.) Ajattelin siis nohevasti varmistaa younieni laadun ja maaran, mutta taalla sita vain keikutaan puolilta oin kirjoittelemassa ja taalla viela siirrytaan kesaaikaan (pitaisiko tuossa nyt olla valiviiva kun siina nayttaa olevan kaksi aata perakkain?) tana yona. Ei hyva, ei hyva…

Koko yliopisto tuntuu olevan sekaisin. Myöhästyminen ei haitannut mitään, koska opettaja ei ilmaantunut paikalle ollenkaan. Huhut kiertelevät ympäri kampusta – joidenkin mielestä jenkit tulivat keskellä yötä laskuvarjoilla, joku toinen taas väittää että eivät varmasti, koska oli kuulemma nähnyt panssarivaunun ja sellaista ei kukaan tiputa keskelle kaupunkia. Väitetään myös, että Calderon (Meksikon pressa) olisi vaatinut Obamalta apua uhkaamalla muuten laillistaa kevyet huumeet ja niiden kuljettamisen jenkkeihin. Joku väittää myös, että se opettaja, joka ei ilmaantunut paikalle, ei ole vain myöhässä, vaan pidätetty, koska se diilasi huumeita opiskelijoille (tai vaihtoehtoisesti oppilaat diilasivat huumeita sille). Ja tietenkään uutistoimistot eivät tiedä mistään mitään. Pitänee varmaan vain odotella, kunnes luotettavampaa tietoa saapuu…