No niin, se luvattu matkarapo, olkaatten hyvät.
Toissa viikonloppu oli täällä hiukan tavanomaista pidempi, joten itselleni tarjoutui mahdollisuus käydä tutustumassa Suuren ja Mahtavan pohjoisnaapurin meininkiin. Suunnaksi valikoitui Teksasin ihmemaa, lähinnä siksi, että konsultoimani Amerikka-asiantuntija oli kehunut San Antoniota visiteeraamisen arvoiseksi paikaksi. Yleisen vapaapäivän lisäksi otin yhden päivän ommoo lommoo, jolloin aikaa riitti jonkinlaisen round tripin tekemiseen: torstai-iltana lähtö bussilla El Pasosta, perjantai-aamuna San Antoniossa, josta sunnuntaina Austiniin ja maanantaina Dallasiin. Viimeksi mainitusta sitten yötä myöten takaisin El Pasoon ja tiistaiaamuksi opintojen pariin. 
Laitetaanpa vielä kartta, jotta pysytte, no, kärryillä.
Amerikkaan lähteminen Juárezista on sinällään perin yksinkertaista: Menee keskustaan ja siitä Rio Bravon/Granden (joka ei kyllä ole kummankaan epiteettinsä arvoinen) ylitse El Pasoon. Gringojen rajavartijat tykkäävät yleensä kovistella sen verran, että kyselevät millä asioilla sitä on Juárezissa liikuttu (onhan se nyt epäilyttävää jos eurooppalainen kuljeskelee siellä vapaaehtoisesti, eiksjee?) Yhtä kaikki, rajanylitys on helppoa ainakin silloin kun rajalla ei ole kolmensadan metrin jonoa (sitäkin sattuu joskus).
Yhtä kaikki, El Paso on ollut tuttu kaupunki jo pidemmän aikaa. Olen käynyt siellä useampaan otteeseen, joista mainittakoon Claudio juniorin yliopistolla vierailu (pistän kuvan kampuksen veikeästä tiibetiläisvaikutteisesta arkkitehtuurista tuohon alemmas) sekä Susanan (siis isäntäperheen äidin) sukujuhlat (valtaosa suvusta asuu Tejasissa). Viimeksimainitut eivät suuresti poikenneet Meksikon puolen vastineistaan, mitä nyt murkinaksi oli hampurilaisia ja jääkaapin ovessa komeili paikallisen seurakunnan menestysteologinen traktaatti.
Bhutan vai El Paso?
Niin mutta joo, siitä matkasta. El Pason keskustassakin olin aikaisemmin käynyt, mutta oikeastaan vasta nyt tajusin, mikä Juárezissa liikkuessa on vaivannut mieltäni. Täällä kun yli kaksikerroksinen talo on harvinaisuus ja kolmikerroksisisia korkeampia nähdessään voisi piirtää ristin seinään, jollei välissä olisi kuitenkin piikkilanka-aitaa. Miljoonakaupunki ilman kerrostaloja on äärimmäisen luonnoton tapaus – no okei, eivät ne kerrostalotkaan luonnollisia ole, sanotaan sitten vaikka että kyseessä on arkkitehtoninen kontradiktio, niin kaikki ovat tyytyväisiä (paitsi suomen kielen puhtauden vaalijat). Rajan toisella puolella keskusta on “normaalimpi” (ja enemmän mieleeni, minusta kun city is city and country is country and never the twain shall meet – samaisesta syystä myöskään suburbaani asuminen ei ikinä ole kuulunut minua miellyttäviin asioihin) ja vähän aikaa siellä bussin lähtöä odotellessa kierreltyäni aloin hoksata eron. Tunne oli jännä, vähän samanlainen kuin jos olisi katsonut kevääseen sijoittuvaa elokuvaa joka on kuvattu myöhäissyksyllä ja vaistonnut jonkin olevan pielessä mutta tajunnut mistä kenkä oikein puristaa vasta kun joku olisi kertonut kuvausajankohdasta.
No niin, yritetäänpäs sitten ohjata tajunnanvirran kulkua takaisin aiheeseen. El Pasosta vielä pikkaisen. Vaikka Teksasiin kuuluukin, kaupunki on monessakin mielessä varsin epätyypillinen osavaltionsa edustaja. Ensinnäkin se on palttiarallaa viidensadan mailin päässä mistään muusta Lone Star Staten suurkaupungista (välissä on melkein pelkkää ruoho- ja pensasaavikkoa) ja olisi oikeastaan paljon loogisempi osana Uutta Meksikoa (vaan kun rajat ovat peräisin sadanviidenkymmenen vuoden takaa, jolloin kaupungin asukasluku oli tuskin promillea nykyisestä, niin liekö tuolla niin väliä). Se on myös poliittisesti muista Teksasin suurkaupungeista poikkeava tapaus ollen poliittisesti selvästi liberaalimpi. (Tosin eivät ne muutkaan kaupungit mitään ultraoikeistolaisia ole, Teksasin maine patakonservatismin tyyssijana kun ei perustu niinkään isompiin kaupunkeihin, vaan lähinnä maaseudun asujamistoon.) Lisäksi El Paso on demografisesti lähinnä meksikolainen kaupunki, mm. yliopiston opiskelijoista kolme neljännestä on latinoja (osa tosin käy universtaalla rajan takaa Juárezista). Muuallakin rajan pinnassa mehikaanien määrä kasvaa sitä vauhtia, että ovat varmaan pian enemmistönä sillä alueella, jonka Meksiko menetti pohjoisnaapurilleen vuonna 1848.
Mutta joo, jos sitten palattaisiin siihen matkaan. El Pasossa haahuillun parin tunnin aikana tein kaksi mainitsemisen arvoista huomiota. Ensimmäiseksi: amerikkalainen avoimuus on kyllä vallan kehuttavaa. El Pason katuja mittaillessani joku paikallinen tuli espanjalaisväritteisellä englannilla kysymään, tiedänkö missä on lähin sekatavarakauppa. Kun lopulta tajusin kysymyksen ja sain vastattua että eipä kyllä ole aavistustakaan, kyseli toinen kiinnostuksella että mistä päin oikein olen. (Se, etten ole paikallisia, tuli varmaan selväksi kun minun piti pyytää toistamaan kysymys varmaan kolmesti ennen kuin tajusin, että grocery storestahan se puhuu.) Kerroin sitten olevani Suomesta ja kävimme leppoisan parin minuutin small talkin ennen kuin mies jatkoi etsintäänsä. Samalla tavoin jäin suustani kiinni myöhemmin San Antoniossa kahvilan tarjoilijattaren kanssa. (Ei, viimeksimainittu ei etsinyt sekatavarakauppaa.) Minulle, joka kyllä pidän ihmisten kanssa rupattelusta mutta olen varsin huono aloittamaan keskustelua, moinen aloitteellisuus on enemmän kuin tervetullutta.
Toinen havainto menee sarjaamme “en ole rasisti, mutta…” Bussiaseman vessassa törmäsin ensimmäiseen El Pasossa näkemääni afroamerikkalaiseen, ja mieleeni tuli samantien ajatus: “Tosiaan, minähän olen nyt Yhdysvalloissa!” Kertooko se, että yhdistän mustat ja USA:n toisiinsa näin simppeleiden mielleyhtymien kautta enemmän minusta vai Jenkkilästä Suomessa yleisesti vallitsevasta kuvasta, kyselee nimimerkki “Poliittisesti epäkorrekti?”
No niin, sitten matkaan. Bussimatkan taittuessa mieleen tuli, että Teksas on oikeastaan yllättävän Suomen kaltainen. Liekö sitten todella näin, vai oliko syynä mietteisiin vain se, että vertailukohtana ollut Juárez nyt vain on kauempana Suomesta (siis kulttuurisesti, toki myös maantieteellisesti). Vaikea sanoa, mutta yllättävän kotoisalta tuntui istua linja-autossa keskellä ei-mitään ja välillä pysähtyä pikkukaupunkien bensa-asemilla.
Oli niitä erojakin. Ensinnäkin huomaa kyllä, että Amerikassa kaikki muu joukkoliikenne kuin lentäminen on köyhien puuhaa. Suomessa pukuun sonnustautunut bussimatkustaja ei nyt tuntuisi ihan mahdottomalta ajatukselta, mutta Greyhoundiin en moista osaisi kuvitella. Toisekseen maasto oli tietysti erilaista ja etäisyydet vähintäänkin lappikamaa varsinkin matkan alkuvaiheissa: parin tunnin välein tulee vastaan joku Nurmesta pienempi keskus ja sitten taas mennään pimeydessä poikki pensasaavikon (ja pysähdytään keskelle ei-mitään kun rajavalvonta tsekkaa kaikkien henkkarit laittomien siirtolaisten varalta). Kolmanneksi istuimet olivat samalla tasolla kuin käytävä, joka tuntui omituiselta, ikään kuin kaikki olisi tavattoman matalalla. (Samaa on huomannut parissa täkäläisessä autossa [jotka lienevät aika amerikkalaiseen makuun suunniteltuja]: tuntuu kuin istuisi kadun pinnassa – onko niin että amerikkalaiseen makuun sopivan auton tulee joko olla joku katumaasturi tai sitten jonkinlainen wannabe-urheilukaara joka on korkeudeltaan alle metrin?) Ja viimeiseksi mieleeni ei myöskään tule ainuttakaan suomalaista bussimatkaa, jonka aluksi kuljettaja olisi toivottanut siunattua reissua ja lopuksi kiittänyt “Taivaallista Isäämme turvallisesti sujuneesta matkasta”.
Joka tapauksessa, kyseisen turvallisesti sujuneen matkan jälkeen oltiin San Antoniossa. Kello oli jossakin kuuden ja seitsemän välissä aamulla, ja lähdin bussiasemalla aamiaistettuani lähdin kiertelemään ympäri kaupunkia. Sää oli epätavallisen kylmä ja märkä eli toisin sanottuna satoi, ei kaatamalla, mutta sen verran että kastuin (kun juuri mikään ei yllättäen ollut auki moiseen kellonaikaan) ja ehdin jo manata että nyt olen tietysti kuumeessa koko loppureissun. Yllättävää kyllä, mitään pidempilaatuisia efektejä ei kuitenkaan tullut.
Sateisenakin San Antonio oli kerrassaan viehättävä tuttavuus, joka menee kyllä helposti Top 5- ulkomaiset kaupungit listaani (tosin olen reissannut sen verran vähän että tuo ei vielä ole mikään hirveän suuri saavutus). Olin kuvitellut, että kaikki Mississipin länsipuolella olevat suurkaupungit ovat niin uusia, että niiden arkkitehtuurissa ei juuri ole kehuttavaa, mutta SA kyllä osoitti epäilykseni vääräksi. Kaupungin ehdoton helmi on River Walk, joen rannoille rakennettu kävelykatu, joka kulkee halki koko kaupungin näppärästi muutaman metrin katutasoa alempana. Joen kulkua on muutettu aikaisempaa mutkittelevammaksi ja se kattaakin melkein koko ydinkeskustan. Eihän kyseessä nyt mikään Amsterdam tai Pietari ole, mutta hieno paikka silti. ( Tuolta voi katsella kuvia, yritän kyllä jollakin aikaa saada laitettua omiakin kuvia niin matkoilta kuin täältä Juárezistakin tänne mutta en tällä haavaa kuitenkaan.)
Muutakin nähtävää San Antoniossa on. Kaupungin keskustassa ovat vanhan Alamon linnakkeen rauniot, joissa Davy Crockett, Dav Jim Bowie ja kumppanit kaatuivat vuonna 1836 näkökulmasta riippuen joko marttyyreina, jotka puolustivat teksasilaisten itsemääräämisoikeutta ja Meksikon vuoden 1824 federalistista perustuslakia maan diktaattoria Antonio Santa Annaa vastaan, tai sitten kapinallisina gringoina, jotka amerikkalaisen imperialismin esitaistelijoina pyrkivät (ja onnistuivat) irrottamaan ensin Teksasin ja sitten melkoisen palan muutakin maata Meksikolta ja liittämään sen Yhdysvaltoihin tuoden alueelle takaisin sellaisenkin hilpeän asian kuin orjuuedn, jonka edistykselliset meksikaanit vasta vähän aikaa sitten olivat saaneet poistetuksi. Riippumatta siitä, mitä näkökantaa edustaa (itse en oikein diggaa kummastakaan ylläolevasta karikatyyrista) Alamo on ihan mielenkiintoinen ja näkemisen arvoinen paikka.
San Antonion etelälaidalla taas sijaitsee joukko vanhoja katolisia lähetysasemia (jollainen Alamokin muuten alkujaan oli), joita kierrellen käytin lauantaipäiväni. Tosin kävin ainoastaan kahdella pohjoisimmalla, kun olin liikkeellä jalkaisin – siinäkin tuli käveltyä sellaiset kymmenkunta kilometriä. Takaisin päin menin sitten bussilla kun sellaisen lopulta löysin (se joukkoliikenne, se joukkoliikenne…)
Parin päivän aikana tuli lisäksi nähtyä koko joukko muitakin nähtävyyksiä. Vastuu tästä lankeaa ainakin osittain perjantai-iltana saamalleni “oppaalle”, joka kierrätti minua ympäri keskustaa sellaista vauhtia että heikompaa hirvittää. Olin ottamassa kuvaamassa jotakin, kun kyseinen miekkonen ilmaantuu ja kysyy, olenko jo käynyt eräällä toisella kohteella, josta saa mainioita kuvia. En ollut, ja lupasi opastaa minut sinne. Sen jälkeen oli vuorossa seuraava, ja sitten seuraava, ja kun samaan aikaan tyyppi alkaa kertoa kuinka pahuksen vaikeaa täällä on tulla toimeen, hoksasin, mistä päin tuulee. (Meksikossa olisin varmaan tajunnut kupletin juonen alusta alkaen, mutta näemmä sitä ei tullut ajatelleeksi, että moista toimintaa harrastetaan Amerikassakin.) Pakkohan sitä oli parin tunnin kierroksen jälkeen maksaa miehelle vähän vaivanpalkkaa. (Tosin enemmän rahaa olisi ehkä tarvinnut se Dallasin bussiaseman liepeillä ollut asunnoton, jolle tyhjensin taskuni kolikot.)
Alun perin mietin, josko olisin jatkanut matkaani eteenpäin jo lauantaina, mutta huomasin, että San Antoniossa oli jonkunsorttinen Taiteiden Yö lauantai-iltana, ja päätin jäädä seuraamaan. Kannatti, sillä kaupungin keskusta oli erinomaisen nätti iltavalaistuksessa, väkeä oli sopivasti mutta ei liikaa, ja oli äärimmäisen rentouttavaa vain kävellä ympäriinsä ja välillä pysähtyä jonkin lavan ääreen jos siltä tuntui. Pistäydyin River Walkilla olleeseen jazz-ravintolaan, jossa sisällä soitti yhtye, jota ovensuussa oleva australialaisen jazz-kriitikon kirjoittama lehtileike kehui maailman parhaaksi. Siellä oli kuitenkin hillitön tungos, joten tyydyin juomaan kaakaota ja punaviiniä (en yhtä aikaa) ulkoterassila, jossa soitti vähän vaativattomampi kolmen hengen porukka, joka kuitenkin oli aivan tarpeeksi hyvä minun sofistikoitumattomille korvilleni, vaikka rumpali häippäisikin kesken kaiken teille tietymättömille.
Sunnuntaina tuli sitten siirryttyä kohti pohjoista, osavaltion pääkaupunkiin Austiniin. Toisin kuin San Antonio, Austin oli melkolailla teksasilaisista suurkaupungeista muodostamani mielikuvien mukainen. Keskusta oli tylsää ruutuasemakaavaa ja arkkitehtuuri 60-lukua uudempaa eli siis rumaa. (Tai sitten minä vain en ymmärrä modernia arkkitehtuuria kuten en ymmärrä modernia taidettakaan). Ainoat poikkeukset olivat osavaltion Capitol, joka oli peruspramea parlamentti, George W. Bushin toiseksiviimeisin virka-asunto, jonka antiikkia mukaileva arkkitehtuuri oli kokonaan remontin peitossa, sekä yksi vähän vanhemmanoloinen katu, jonka varrella sijaitsivat käytännössä kaikki Austinin baarit ja ravintolat. Sekään ei ollut mikään erikoisen hieno avenyy, joten sunnuntaipäivän kohokohdaksi jäi Texas State Historical Museum, joka oli ihan kiinnostava tapaus, mutta en nyt ehkä olisi pelkästään sen takia jäänyt yöpymään kaupunkiin. Erikoisuutena mainittakoon myös, että Austinin bussiasema sijaitsi jossakin muutaman mailin päässä keskustasta ostarin lähistöllä. Onneksi sen vieressä oli sentään runsaasti motelleja.
Läksin kohti Dallasia maanantaiaamuna puoli kymmenen maissa, kun en minulle mysteeriksi jääneestä syystä saanut lippua aamuseitsemältä lähteneeseen autoon, vaikka ihan selvästi pyysin lipun seuraavaan bussiin. Matkalla tuli ainakin todettua se, että jos mikään muu Teksasissa ei ole tavallista isompaa, niin ruuhkat ainakin ovat. Bussi juuttui tunniksi keskelle moottoritietä jääneeseen automereen. Jäi epäselväksi, mikä oikein oli aiheuttanut tulpan, tiettyö, kolari vaiko kaikki lähialueen asukkaat äkillisesti vallannut mielihalu ryhtyä kruisailemaan maanantaina puolilta päivin.
Yhtä kaikki, olin Dallasissa perillä vasta kello kolmen maissa, joten tutustuminen jäi vähän vaillinaiseksi. (Löysin kyllä paikan, missä Kennedy murhattiin, mutta sitävastoin J.R:n surmasija jäi arvoitukseksi.) Lyhyesti sanottuna Dallas oli kyllä Austinia mielenkiintoisempi paikka, muttei nyt kyllä lähellekään San Antonion veroinen. Se on myös selvästi kahta edellä mainittua suurempi tapaus, varsinkin jos mukaan laskee viidenkymmenen kilsan päässä sijaitsevan sisarkaupungin Fort Worthin ja lukuisat muut ympäristön esikaupungit. Dallas oli ainut vierailluista kaupungeista, jonka keskustan voi todellakin sanoa koostuvan enimmäkseen pilvenpiirtäjistä. Iltapäivän ja illan aikana ehdin visiteerata erään Elm Streetin varrella sijainneen enntisen koulukirjavaraston kuudennessa kerroksessa sijainneessa museossa, joka esitteli Kennedyn murhaa. (Kyseisestä kerroksestahan ammuttiin kohtalokkaat luodit 22.11. 1963 – näin ainakin, jos uskomme virallista totuutta emmekä esimerkiksi Timo T.A. Mikkosta.) Museo oli mielenkiintoinen ja ostin sen kirjakaupasta pari erinomaisen hyvää 1960-luvun politiikkaa Amerikassa käsitellyttä kirjaa (erilaisia teorioita murhasta ruotiviin kirjoihin en sitä vastoin viitsinyt rahojani pistää).
Kirjojen suhteen pitää mainita yksi ihmetyksenaihe – en koko matkan aikana törmännyt kirjakauppoihin missään muualla kuin museoiden yhteydessä. El Pasossakaan en niitä ole nähnyt sen paremmin kaupungin keskustassa kuin ostoskeskuksissakaan. Ilmeisesti sitten amerikkalaiset ovat niin laiskoja lukemaan kuin väitetäänkin. (Budjetilleni kirjakauppojen vähäisyys tosin oli pelkästään hyvästä, kun ottaa huomioon että pelkästään Dallasin kaupunginkirjason poistomyynnistä shoppasin neljä opusta.)
Bussi El Pasoon lähti iltakymmenen maissa, joten loppumatka mentiinkin sitten taas keskellä yötä ja erämaata, joka Fort Worthin jälkeen oli vielä tulomatkaakin autiompaa. Jännitystä aiheutti lähinnä se, minne reppuni oli päätynyt – jätin sen Dallasissa matkatavaroiden joukkoon tarkoituksenani napata se mukaan ennen lähtöä. Nohevat varastomiehet olivat kuitenkin jo pakanneet sen, joten piti ostaa tyyny kun käsillä ei ollutkaan takkia tyynynkorvikeeksi. Perille saavuttua kävi ilmi, että kapsäkki ei ollut tullut perille sen paremmin aiemmalla vuorolla kuin omallanikaan. Ehdin jo mielessäni kirota gringojen hölmöilyn alimpaan helvettiin, mutta seuraavan päivän pikareissulla El Pasoon sain repun lopulta mukaani. Reppusäätö ja Austin-Dallas -bussin oksettavan likainen vessa olivat oikeastaan ainoat miinukset, mitä Greyhoundin busseista tulee mieleen. Tasoltaan ne olivat kyllä suomalaisia vaatimattomampia, mutta toisaalta hinnatkin olivat alempia kuin meikäläissä täysihintaisissa pileteissä.
Jahas, 2000 sanaa tuli jo täyteen, joten eiköhän tässä ole teille riittävästi sulateltavaa viikonlopulle. Palataan asiaan viimeistään muiden matkojen merkeissä, lähden viikon päästä Ciudad de Méxicoon ja ympäristöönsä pääsiäisloman viettoon.
No, bonuksena vielä yksi 
